Marraskuu loppui ja joulukuu alkaa. Alkavat joulukalenterit ja joulumusiikit. Fuengirolan jouluvalot sytytettiin viikko sitten Adventiksi. Tänään on taas kaunis aurinkoinen päivä. Aamu oli viileä 12 astetta. Odotan päivän lämpiämistä, jotta pääsen kastelemaan kukkia ja kylvämään Kehäkukat itämään. Odotettavissa on lämmin päivä, sillä nyt ei tuule juuri ollenkaan.
Panu on korjannut uima-altaan laatoituksen ja uusinut siihen hiekkasuodattimen. Nyt hän odottaa, saako putkimies hiekkasuodattimen käyntiin. Uima-altaan sähköt on vielä tarkistettava ja tehtävä tarpeelliset asennustyöt.
Olen kirjoitellut kuoria joulukirjeeseemme ja ne alkavat olla postituskunnossa. Vain muutamasta puuttuu enää osoite, mutta se onkin suuri puute. Sari tyttäreni tekee muuttoaan juuri nyt. Ja kaikki lasten lapseni ovat kadonneet maailmalle omiin uusiin koteihinsa.
Joulukuu alkoi. Tänään Maria ja Begonia tulivat siivoamaan alakerran. Kohta on koko huusholli käyty tarkkaan läpi ja kohta saakin sitten Joulu tulla. Tänään on kovin tuulinen päivä taas. Katsoimme joulukalanterit ja pian ryhdytään laittamaan lounasta. Maria ja Begomia jatkavat vielä siivousta.
Lounaaksi söimme riisipuuroa sokerin, kanelin voisilmän ja maidon kera. Siitä alkoivat jouluiset ateriat.
6.12. on Itsenäisyyspäivä Suomessa ja Perustuslain päivä Espanjassa. Olen lähes koko päivän katsonut entisiä Suomen juhlia televisiosta. Siitä alkoi itsenäisyyden vietto. Sen jälkeen katsoin Ihantalan Ihmeen, joka takasi Suomen itsenäisyyden säilymisen.
Aamulla Panu sanoi Finlandian soivan päässään vieläkin
Olen nyt kaksi päivää ahertanut jouluseimen rakennuksen kimpussa ja nyt se alkaa hahmottua. Puoli päivää olen sitten puuhaillut puutarhassa ja kaikki alkaa olla siistinä ja liiat roinat ja roskat pois haravoituina.
Panu on juossut virallisia asioita. Tänään sai maksettua Auntamientolle, kunnalle suuret laskut, kiinteistöverot, jätteen kuljetukset sun muut ja nyt etsii minulle isompaa monitoria. En enää löydä rastia normaalinäytön yläkulmasta ja kursorikin on hakusalla.
Auton asiat on vielä hoitamatta, katsastukset, vakuutukset ja rekisteröinnit, mutta emmehän juuri missään käy. Panu tekee reissut kävellen ja minä pysyn kotipihan muurien sisällä.
Pirkolle vietiin kukkia Cementerioon, sementtiluuukun eteen ja käytiin syömässä samalla läheisen hevostilan ravintolassa.. Ilmat ovat olleet tähän asti ihanan leppoisia. Ei palele.
Meillä oli viikonloppuna oliivisadon kerääjät, Panun ystäväperhe, oliivin viljelijöitä. Satoa tuli lähes viisisataa kiloa meidän neljästä öljypuustamme. Olivat tyytyväisiä ja Paco lupasi tuoda öljyä puristamosta sitten kun se on pullotettu. Kaksi päivää heiltä meni, kun leikkasivat puut samalla ja raijasivat isot ja pienet oksat kadulle pois vietäviksi. Kiva oli katsoa sitä työn iloa. Liian kuiva kesä oli verottanut oman oliivitarhan satoa pahasti.
Tänne Andalusiaan on siis nyt jo kotiuduttu. Puutarha on hyvässä kunnossa, puu täynnä kypsiä mandariineja. Ja ilmat vielä suotuisat ulkoilmaelämään.
Kipakka pakkanen jatkuu vielä ainakin tämän päivää. Huomiseksi luvassa on jo hiukan lauhkeampaa talvisäätä. Taivas on nyt täysin kirkas ja aurinko paistaa lämpömittariin. Se häikäiseen silmiäni, sillä kirkas hanki ikkunan edessä moninkertaistaa valon määrän.
Helmikuu on kääntynyt jo loppupuolelle. Talvi on kylmimmillään. Tänäänkin aamulla täällä Pusulassa oli -24 astetta pakkasta. Päivällä aurinko kyllä lämmittää ilmaa jo tuntuvasti, mutta yöt ovat kylmiä. Ehkä jo puolilta päivin on sen verran lämmennyt, että uskaltaudun pienelle lenkille ulos.
Tein auringpn paisteessa kävelylenkkini Soinintie kulmalle ja kävin katsomassa talousrakennuksen eteläpäädyn jyhkeät jääpuikot. Ne olivat jo ranteen paksuiset ja toista metriä pitkät. Aurinko tekee tekosiaan talvipakkasellakin, sillä talousrakennus on ollut lämmittämätön koko talven. Sieltä ei siis lämpö karkaa.
Tänään on aihetta juhlia. Tänään vietämme Panun 51-vuotissyntymäpäivää. Liput liehuvat koko maassa, sillä juhlimme myös Kalevalan päivää, joka on myös Suomalaisen kulttuurin nimikkopäivä. Päivää juhlitaan myös Andalusiassa. Siellä vietetään Andalusian päivää. Minä juhlin kaikkia noita neljää juhlan aihetta nyt täällä Kalevalan maassa enkä kotonani Andalusiassa.
Päivän kohokohta on syntymäpäivälounas kello 2. Silloin syömme hirvipaistia porkkana- ja lanttulaatikoiden kera. Juhlan kunniaksi lasissa helmeilee El Coton täyteläinen punaviini. El Coto on Espanjassa riistan pyyntialue.
Olen koko aamupäivän elänyt lähes Kalevalan ajassa. Olen kirjoittanut sukutauluja ja sukuhistoriaa alkaen vuodesta 1475, jolloin vanhin tunnettu esi-isäni syntyi Joroisten Heiskalassa.
12.2.21 Rooman valtakunnassa helmikuun 14. päivää vietettiin pakanallisin rituaalein juhlittuna hedelmällisyyden päivänä. Rooman keisari Claudius teloitutti Pyhän Valentinuksen vuonna 270 helmikuun 14. päivänä, koska tämä vihki hänen sotilaitaan vastoin keisarin määräystä.
Kun tuo pakanallinen hedelmällisyyden juhlintatapa säilyi kannattajiensa keskuudessa sitkeästi, niin kristllinen kirkko muutti päivän Pyhän Valentinuksen päiväksi. Niin päivästä tuli virallinen rakastavaisten päivä ympäri maailmaa.
Amerikkalaisille ja englantilaisille päivä on Valentinen päivä, romanttinen rakastavaisten päivä, mutta siellä sitä viettävät lapsetkin ystäviänsä muistaen. Espanjassa päivä on El Dia De Los Amorados. Siellä sen nimikin on Rakastavaisten päivä.
Meillä Suomessa helmikuun 14. päivä on Ystävänpäivä. Täällä sitä vietetään nimenomaan ystäviä muistamalla, ei ainoastaan rakastettua muistaen. Varmaa kyllä on, että ne suurimmat sydämet annetaan täälläkin rakastetulle.
Hyvää Ystävänpäivää Rakkaat Ystävät.
Ja kaivakaa pulkat esille, sillä Ystävänpäivänä lähdetään joukolla laskemaan mäkeä ja valjastetaan hevoset Laskiaisajelulle. Sen jälkeen maistuu sitten se hernerokka ja ne kuumassa maidossa uivat laskiaispullat, sillä Tuhkakeskiviikko on jo heti laskiaistiistain jälkeen. Silloin aletaan kärsiä nälkää ja sitä kestää pitkälle kylmää pitkää kevättalvea.
30.1.21 Pelottavan piikin pituus
iski hauislihakseen
taistelussa julma virus
kellistynee selälleen.
Paennut oon, karkuun juossut
tuota taudin siementä
eristyksen on se tuonut
mahtaneeko lievatä.
Voiko pistos koronalta
ikuisesti turvata
onko lupa kotosalta
lähitaloon kurkata
12.1.21 Ikkunaverhon takana aamulla oli alkanut sankka lumituisku. Panu kolaa nyt pihaa ja tieosuutta yhtenään. Kun loppuosa on kolattu, niin on aloitettava alusta uudelleen. Ainakin 30 senttiä on jo tullut lunta, koska lenkillä lunta meni saappaan varresta sisään lumessa kahlatessa. Ulkoilulenkkini jäi lyhyen sorttiseksi.
Lumisade alkoi jo yöllä. Aamulla oli jo 15 senttiä lunta. Pakkasta on vain yksi aste. Sähkölaitos varoitti, että tykkylumi voi aiheuttaa sähkökatkoksia. Pihasalavan oksilla on jo kunnioitettava kerros tykkylunta
On jo iltapäivä pitkällä, mutta edelleen lunta tuiskuttaa. Se nietostuu tuulessa. Vajan seinusta on ylös asti valkeana tuiskulumesta. Kävin äsken kuvaamassa lumivalkeaa punamultaseinää ja lunta kolaavaa Panua. Otin kuvan myös salavasta ja samalla nappasin kuvan myös Heikistä, joka aurasi traktorin etulevyllä Soinintietä.
Lumipyry jatkuu edelleen. Nyt se on niin sakeaa, että lähipellon takana oleva metsä juuri ja juuri erottuu valkeasta pellosta ja valkeasta taivaasta.
Tänään talvi näyttää, että vielä se elää ja pyristelee kunnolla ilmaston lämpenemistä pilkaten. Huomenna on Nuutinpäivä ja neulasiaan jo karisteleva joulukuusi kannetaan ulos. Alkaa arki ja ”Härkäviikot ja reikäleivät”.
Meillä joulu loppuu Nuutinpäivänä. Useimmat katsovat joulun loppuneen jo Loppiaisena. ”Loppiainen lopsahtaa, kaali kuppiin kopsahtaa”. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi”.
21.12.20 Nyt on enää kolme yötä jouluun. Minä tulin torpalle vähän ennen yhtätoista. Panu oli käynyt jo sitä ennen sytyttämässä tulet torpan kaikkiin uuneihin. Tulin kipinämikoksi, lämmittämään torppaa joulun viettoa varten. Tuvassa oli vain 4 astetta plussan puolella.
Hämärää on täällä, vaikka kello lähenee jo yhtätoista. Taivas on täydessä pilvessä eikä päivä tästä näytä tämän valoisammaksi muuttuvankaan. En muista koskaan viettäneeni Suomessa näin pimeää joulukuuta. Kun nelisenkymmentä vuotta sitten muutin eteläisemmille seuduille, joulukuussa oli aina talvi ja lumi maassa.
Lumi antoi valoa tällaisena harmaana päivänäkin. Kun kirjoitan tätä kipinämikon tarinaa pirtin pöydän ääressä ison ikkunan vieressä, en näe tarkoin, osuvatko kirjaimet kohdalleen ja oikeaan järjestykseen paperiarkilleni, mutta toivon, että sanoista saan myöhemmin selvää, kun niitä tutkin. Valoja en viitsi sytyttää, kun nyt on keskipäivä.
Tuvan sisällä oli vain neljä astetta lämmintä, kun tulin. Olen pukeutunut untuvatäytteisiin talvivaatteisiini varnuuden vuoksi ja hyvä niin. Vilu täällä tulisi vähemmissä kuteissa. Minun pitäisi nyt kolmen päivän aikana saada torppa lämpiämään kahteenkymmeneen asteeseen jouluaatton viettoa varten. Kuinkahan tässä käy.
Ajan kuluksi katselen ikkunasta ulos, että näkyykö pellolla tai metsikössä mitään liikettä. Eivät kauriit eivätkä peuratkaan taida näin keskellä päivää näyttäytyä aukeilla pelloilla hirvistä puhumattakaan. Mutta ne kaikki asuvat täällä lähinaapureinani.
Aivan yksin en sentään täällä ole. Yhtä yksinäinen joulukärpänen on toverinani ja se kiipeää ylös ja alas tuvan ison ikkunan lasia pitkin.
Nyt olen saanut tuvassa lämmön nousemaan jo kahdeksaan asteeseen, olen lisännyt hellaan jo pari pesällistä halkoja. Leivinuunin pellit saankin pian kiinni, sillä Panu lämmitti sitä jo aamulla täyden pesällisen. Vielä siellä hiilet hehkuvat tulisina, mutta sinistä häkäliekkiä en enää erota.Nyt lisäsin kamarin uuniin täyden pesällisen. Se saakin riittää tältä päivältä kamarissa. Hellaa täytyy vielä lämmittää muutama pesällinen.
Vähän ennen puolta päivää söin eväsleipäni ja hörppäsin piimämukillisen. Tuvassa on nyt 10 astetta. Vähä vähältä lämpö nousee.
Yritin tehdä pienen keskipäivän ulkoilulenkin torpan pihassa, mutta sade haittasi sen verran, etten lähtenytkään grillikatosta kauemmaksi. En hennonnut kastella lämpöpukuani. Se on tarpeen vielä päälläni.
Koko päivä on ollut märkä ja musta, keskipäivälläkin. Kovin lohduttomalta tämä joulukuun ilma näyttää. Ei siis ihme, että niin moni kärsii masennuksesta syksyllä ja syystalvella.
Valoa ja valkoista talvea minäkin kaipaisin, mutta en kait sitä nyt saa. Tosin ystäväni Eero sanookin, ettei hän kaipaa valkeaa talvea. Hänen mielestään musta talvi on paras talvi. Hänellä on ongekmia tasapainon kanssa, joten hän ei siedä liukkaita jäätiköitä.
Kello on nyt jo puoli yksi. Kamarin uunissa hiillos vielä hehkuu, mutta pian saan sieltä pellit kiinni. Tupaan lisään vielä yhden pesällisen, sillä puut ovat mäntyä, joten ne palavat nopeasti.
Nyt kello on jo puoli kaksi. Soitin Panulle, että hän voi tulla hakemaan minut Hattulaan syömään. Kamarin pellit on kiinni ja tuvassa on 13 astetta lämmintä.
Kivaa täällä on ollut kipinämikkona Äärettömän hiljainen on joulukuun metsä ja vielä hiljaisempaa on tuvassa. Vain joskus joku kipinä hellassa rapsahtaa. Ei edes joulukärpäseni surise, se löntystelee hitaasti tuota ikkunalasiaan ylös ja alas.
22.12.20 Kipinämikon pesti jatluu taas.Vielä kaksi yötä jouluun. Tulin torpalle aamuyhdeksältä sytyttelemään tulia kaikkiin uuneihin. Kamarissa lämpö olikin jo 16 astetta, mutta tuvassa vain 8, vaikka leivinuunin kylki tuntui vielä lämpimältä.
Kaikki uunit syttyivät yhdellä raapaisulla eikä mikään niistä savuttanut.Torpalla on sama hiljaunen rauha kuin eilenkin. Pellollakaan ei näy liikettä. Vain yksi valkohäntäpeura loikkasi torpan metsätien yli auton edestä tännä tullessa.
Puoli yhdeltätoista kohentelin leivinuunin hiilloksen ja lähdin metsään ulkoilulenkille. Katselin kuusia ja löysin yhden kauniin pienehkön kuusen. Se kelpaisi kyllä minulle joulukuuseksi, mutta Panu on jo myös katsonut sopivan kuusen torpalle harvennusmetsiköstä.
Sisälle tultuani kohentelin kamarinkin uunin hiilloksen ja suljin leivinuunin pellit. Sitten söin evääni ja riisuin ulkotakkini tuolin karmille. Ulkolenkillä oli tullut lämmin ja tuvassakin oli jo liian lämmin ulkovaatteet päällä.
Tänään Espanjassa koululaiset laulavat Loteria Primitivan voittoarpoja ikivanhalla nuotillaan. Tänä vuonna emme jännitä omasta puolestamme, sillä meillä ei ole arpoja itsellämme. Lauluja on kyllä kiva kuunnella. Korona katkaisi arpajaisperinteemme.
Minä jännitän nyt, että saanko tuvan lämpötilan kohennettua kuuteentoista asti ennen kello kahtatoista. Se on tavoitteeni. Vartin yli kaksitoista tuvassa oli 16 astetta. Lisäsin vielä pari puuta hellaan ja se saa sitten riittyä, jotta saan pellit kiinni.
Horroksista heränneet tuvan kärpäset olivat laumana ympäröineet yksinäisen joulukärpäseni, joten nyt minulla oli seraa yllin kyllin. Parin päivän päästä seuraani liittyvä omatkin lajitoverini, kun joulupöytä katetaan.
Yhdeltä työnsin pellit kiinni ja soitin Panun hakemaan minua Hattulaan. Hän toi tullessaan torpalle joulusyömisiä. Tupaan jäi 17,8 astetta.
23.12.20 Lumi satoi yön aikana. On jouluaaton aatto. Näkymä on ihastuttava, vaikka pian kait tuo sulaa pois, nuoskalumi.
Torpalle tulin vähän ennen kymmentä ja kymmeneltä tulet oli jo sytytetty. Tuvassa on vain 13 astetta, mutta kamari on jo asuttavan lämmin.
Kun päivä tästä vielä hiukan valostuu lisää, yritän ottaa torpan pihasta Valkean Joulun kuvia. Ja sainkin muutamia kivoja kuvia. Tosin ilma oli harmaa ja lunta sateli hiljakseen.
Yhdeltätoista keitin teen ja söin karjalanpiirakan. Sitten kohentelin leivinuunin ja kamarin uunin hiillokset riittymään. Kahdeltatoista sain leivinuunin pellit kiinni ja kamarin uunin pellit puoli yhdeltä. Hellassa palaa vielä tuli. Tuvassa on vain 15,4 astetta.
Sokeriani en saanutkaan mitattua, sillä mittärin patteri oli tyhjentynyt liikaa. Syönyt olin kyllä ihan riittävästi. Hellaa lämmitellessä pyyhin tuvan pöydät ja levitin jo valmiiksi joululiinat. Niitä piti pingotta hiukan, jotta ne siliäisivät vähän. Ovat olleet käyttämättömiä kymmeniä vuosia ja rypistyneet.
Panu oli etsinyt liinat ja joulukuusen koristeet valmiiksi esille. Huomenna on jouluaatto ja huomenna tuodaan kuusi sisälle ja koristellaan se joukolla.
Vähän ennen kahta sain suljettua hellankin pellit ja lähdin Panun kyydillä Hattulaan makkarasopalle. Tuvassa oli silloin 17 astetta ja ulkomittari näytti olevan nollassa.
15.8.20 ulkona on kesäisen lämmin aamu, 16 astetta jo ennen kello kahdeksaa.
Tänään lähdimme katsastamaan Somerniemen Lauantaitorin. Toive oli, että ehkäpä sieltä löytyy kotiin lakkatuokkonenkin. Vielä en ole päässyt lakan makuun koko kesänä. Siitä olen haaveillut pitkään. Olis jo aika. Ja se aika koitti. Lakat löytyivät, mutta samalla löytyi myös komeita keltaisia perinteisiä nauriita sekä Kotileipomon hapanlimppu. Tori oli pullollaan kansaa ja torikauppiaitakin oli kuin ennen vanhaan torin joka nurkkauksessa. Myös kirppismyyjät olivat tulleet mukaan rientoihin. Jossain välissä vastaan tulivat Panun Hattulan lähinaapuritkin Nikkarin viereisestä talosta, niin että tuttujakin siellä tavattiin. Jaksoin kävellä melkein koko torin edestakaisin, kun välille sattui riittävästi istumapaikkoja. Kahviteltiin kauimmaisen kahvikojun pöydässä ja palattiin takaisin päin autoa kohti. Istahdin Matkahuollon penkille odottamaan, kun Panu haki auton metsikön varjosta. Kuuma hellepäivä sattui tälle torikäynnillemme. Lauantaitori on auki vielä kahtena viimeisenä elokuun lauantaina. Syyskuussa se sulkeutuu odottamaan ensi kesän avaamista. Paluumatkalla avasin huurteisen ja kotona tuvassa voitelin limpusta kannikan itselleni ja maistoin rahkasammalmättään herkkujen maun. Lakan maku kielellä lähdin pihalle kuvaamaan kesäistä kukkivaa pihaa ja hedelmäpuiden peura-aitauksia.
Torpan vanhus etsi tulevaa joulupöytäänsä varten tietoja kaikkien näpylöimästä tietomerestä. Perinneruokaohjelma sisälsi jonkun puhelinen näpylöijäviisaan lausahduksen, että nehän ovat niitä pula-ajan pöperöitä. Se nosti karvat pystyyn torpan ukon harvenneessa päässä.
En usko, että kyseinen mielipidemuokkaaja on koskaan itse saanut maistaa ainuttakaan herkkua, jonka entinen emäntä on laatinut niistä vähistä raaka-aineista, joita silloin pula-aikana oli tarjolla.
Tänä nykyisen vaurauden ja yltäkylläisyyden aikana syödään nykyisin kaikkein kauheinta tai sitten kaikkein mauttominta pöperöä, jolla ei ennen olisi selvitty hengissä ukonkaan ikäiseksi asti.
Nykyajan modernien hullutusten mukaan aikaansaatujen ruokien maut ja niiden tuoma kylläisyyden ja onnellisuuden tuntemus eivät yllä lähellekään samaa tasoa vanhojen köyhissäkin pula-ajan oloissa tehtyjen herkkujen kanssa. Torpan ukko kehottaakin ärsyttäjäänsä menemään kerran syömään oikeaa perinneruokaa.
Torpan ukko ei itse ole koskaan osannut menna huutokauppaan. Ei ole sattunut kohdallekaan semmoista. Huutokaupasta on tullut kuulemma suosittu kansanhuvi, jonne mennään porukalla, vaikka sitten ei mitään huudettaisikaan. Sitä ihastellaan kuin ennen Kuopion torilla täikampoja myymään tulleen lipeväkielisen ja yleisöä hauskuuttavan helppoheikin runoiluja.
Toiset ihmiset rakastavat huutokauppoja. Ukkokin tuntee kavereita, jotka eivät jätä väliin ainoaakaan huutopauppaa, jonka kiertelevät huutokauppakeisarit ja muut ruhtinaat lähitienoilla järjestävät. He suuntaavat huutokauppapaikalle ja unohtavat samalla päivän muut tapahtumat ja mahdolliset muut sen hetken riennot.
Joku siinä huutokaupassa tuntuu kiinnostavan. Torpan vanhukselle se ei ole vielä selkiintynyt. Olisihan sekin hyvä tietää, jos vaikka itse joskus...
Nyt torpan nuorempi polvikin virittelee huutokauppanettejiään. Naapurin vanha torppa, joka ennen oli pieni punainen hirsimökki ja nyt taloksi kasvatettu, on asetettu pakkohuutokauppaan ulosmittaajan vasaran pauketta odottamaan.
Siinä sitä olisikin nuorelle isännälle työmaata, jos aikoo torpan entistää. Sitä hän luultavasti suunnitteleekin. Ei paljon puhu, mutta näkyy valvoskelevan ja seuraavan tarkkaan torpan kohtaloa. Työmaa olisi tuossa parin pyrähdyksen päässä. Siellä voisi reuhua ja raataa ihan siihen tahtiin kuin aikaa riittää.
Torpan ukko ei ole sanonut mitään noista kaavailuista. Antaa pojan itsensä ratkaista asian. Mielessään kyllä toivoo, että pojan suummitelmat toteutuisivat.
No niin siinä kävi. Ulosottomiehen nuija kopahti pöytään. Nuori mies oli voittanut huutokilpailun. Tyydyttääkö tarjous meklaria? Sitä nyt jännää koko torpan muukin väki, joka on sivusta katsellut huutokauppahuumaa.
Syksyn tuntee jo tulleen. Illat ovat pimeitä ja päivä lyhenee. Vain valkohäntäpeura viihtyy enää omenapuun houkuttelemana vieraanamme ja nuo hirvikärpäset. Syksy on yksinäisyyden aikaa. Ihmiset ovat sulkeutuneet jo omiin kennoihinsa. Sieltä he heräävät vasta Pääsiäisnoitien koputtaessa ovelle ja huomaavat vasta sitten kevään alkaneen.
Minäkin olen jo uppoutunut menneeseen. Olen kirjoittanut matkakertomustani Kauhajoelta Pusulan Hattulaan ja Espanjan Mijas-vuoren rinteelle. Matkani on kestänyt jo lähes 84 vuotta. Se alkoi vuonna 1934 ja jatkuu edelleen.
Taustalla kulkee sukuni. Neljän iso-vanhempani elämät ja heidän sukujensa menneet vaiheet ovat olleet ratkaisevia asioita elämäni eri vaiheissa ja määränneet sen lopullisen juonen. Tarinanikin luo historiaa omalta, ehkä vaatimattomalta osaltaan, mutta sekin säilyy ehkä satojakin vuosia. Täyttäessään sata vuotta se on jo arvokasta menneen ajan vanhaa historiaa.
Sitä varten olen selvitellyt isoäitini sukua. Minullakin alkaa olla jo kiire. Olenhan 84-vuotias.
Isoäitini oli tyttönimeltään Elin Sofia Kauppinen, syntynyt 19.5.1886 Iisalmessa ja hänellä oli vanhempi sisko Anna Kaisa Kauppinen, syntynyt 18.3.1876 Iisalmessa. Muitakin lapsia oli liuta, mutta vain nämä kaksi selvisivät elossa aikuisiksi asti. Muut tappoi tauti.
Muistan lapsena ja nuorena käyneeni parikin kertaa vanhempieni kanssa Nurmeksen Ylikylässä äitini sukua tapaamassa. Siellä olostaan isoäitinikin oli jutellut paljon äidilleni ja meille lapsillekin.
Hän oli noin 13-vuotiaana äitinsä kuoltua tullut sisarensa luo meijerikön oppiin. Tilalla oli silloin oma meijeri. Hänen sisarensa oli tilan emäntä, joka piti vanhemman siskon kovaa kuria nuoremmalle villikolle. Isoäitini karkasi sieltä ja päätyi Kivennavan pappilaan meijeriköksi ja nai pappilan pehtoorin, isoisäni.
Hän oli lähtenyt luvatta tanssimaan ja lainannut luvatta isosiskonsa pyhäkenkiä ja kuluttanut ne samalla niin, että sisko huomasi sen. Syntyi sellainen riita, että mummini lähti rangaistusta karkuun.
Hän kertoi myös siitä, kuinka tilan karja kuljetettiin aikoinaan uittamalla läheisen joen yli kesälaitumilleen Karjamajan niityille, jossa se oli kesän ja hän niitä hoitamassa.
Uskoin, että tänäänkin siellä on vielä isäntäväkenä serkuksiani.
Tietoja kerätessäni löysin Maatilan Pellervossa olleen Eeva Kaisa Pulkan jutun "Lypsyllä kierros karusellissa" ja siinä olleet maatilan kuvat. Se näyttää olevan vieläkin lypsykarjatila. Uteliaisuuteni voitti ja lähetin sinne postia.
Ehkäpä he kertovat minulle, jos syyskiireiltään ehtivät.
Pienen pieni on maailma. Tyttäreni Kirsi ja miehensä Juha Kokkonen kävivät taas jokakesäisellä tervehdyskäynnillä Juhan Matti-isän siskon Katri Kokkosen luona Nurmeksessa.
Kertoivat ajelleensa Martin ja Katrin kesämökille Ylikylään nyt elokuussakin. Katrikin asuu vain parin kilometrin päässä Ylikylästä.
Nyt on jo maanantai. Tänään sain Nurmeksesta odottamaani postia. Sanoma oli serkultani Nurmeksen Ylikylästä. Hän kertoi, ettei tiennyt mummillaan olevankaan siskoa ja ilmoitti olevansa kiinnostunut tietämään enemmän. Iloisena kirjeestä lähetin hetimiten hänelle keräämiäni tietoja mummiemme suvusta.
Karttulan Soleikossa vietettiin 10.-12.8.2018 elokuisena viikonloppuna perinteellisiä sadonkorjuufestivaaleja 20. kertaa. Tänä vuonna aurinkokin helli festariväkeä,
Festivaalit syntyivät aikoinaan, kun Soleikon isäntäpari Kirsti ja Urpo istutti entiselle perunapellon osalle yli 400 mustaviinimarjapensasta. Punaiset pensaat oli tilalla jo ennestään ja niiden seurassa karviaismarjapensaat.
Tottahan sellainen pensasmäärä tarvitsi melkoisen kerääjäjoukon. Sitä löytyi, kun valmistelutoimikunta suunnitteli kolmipäiväiset festarit, ohjelmineen, joiden lomassa saatiin nauttia maalaisherkkuja mahan täydeltä. Tarjolla oli myös edellisen sadon monipuolista tuotantoa.
Marjapensaisiin riitti poimijoita tänäkin vuonna, joskin pari riviä jäi vielä isäntäväen ahkeruuden varaan. Isolla pihanurmikolla riitti vipinää ja iloista puheen sorinaa, kun monikymmenpäinen joukko isoja ja pieniä varpaita temmelsi kilpailutaidoistaan ylpeänä pihalajista toiseen.
Illanvietto kului ohjelman mukaan, johon kuului keittäjäkaartin säveltämä rikas Puffettipöytä. Ihanaa oli sen jälkeen köllähtää täyden vatsansa kanssa aitan raikkaaseen yöilmaan oikomaan marjapuskan alla koukistunuttaa selkäruotoaan.
Patsas torppani pihassa lipputangon juurella on vanha. Patsas löytyi, kun vanhaa pajan perustaa alettiin puhdistamaan.
Patsas on luonnon itsensä muovaama muistomerkki menneestä ajasta. Se syntyi sata vuotta sitten toimineen ja sittemmin puretun kyläsepän pajan perustuksilla.
Siihen aikaan hevosten kengitys oli yksi kyläsepän päätoimialoista. Niin seppä Siltasenkin, jonka pajalle sanottiin tien olevan niin kivinen, että hevosen kengät olivat jo loppuun kuluneet, kun lopulta kotiin oli päästy.
Pajan vanhan ahjon nurkkaan hevosenkenkäröykkiöön kasvanut männyn juurakko oli valloittanut hevosenkenkäheloituksen vahvistuksekseen.
Vuosisatapatsas pystytettiin paikoilleen Pusulan Hattulaan sepän aikoinaan rakentaman torpan pihapiiriin 27.6.2018.
Kirjoittamisen sykli on kummallinen. Kun olen vauhdissa, tekstiä syntyy tiheään. Hyvä että ehdin pysyä vauhdissa mukana. Se on parasta aikaa. Silloin mieli on avoin ja luomisen taito vireimmillään.
Kun sitten uusin kirja on uusissa kansissaan, on vaikeaa aloittaa seuraavaa työtä. Reppu on täysin tyhjä ja sormi suussa. Aiheet ovat kaikonneet kauas. Niiden tavoittaminen on työlästä.
Siksi usein minulla onkin useampi käsikirjoitus tekeillä yhtä aikaa. Olen työstänyt niitä rinta rinnan. Nyt ne ovat kaikki loppusuoralla, viimeistelyvaiheessaan enkä ole osannut aloittaa uutta. Uusi aihe on tietymättömissä.
Kuljen miettien. Ei se lähde liikkeelle pakosti. Pitäisi vain antaa aivojen rauhoittua ja kypsyttää rauhassa ideapottiaan. Ehkä se siitä sitten avautuu. Luomisen tuskaa tämäkin ja tosi turhauttavaa tuntea itsensä kyvyttömäksi.
Istun koneeni ääreen ja tuumin elämäni eri vaiheita. Kovin helposti siirryn aina menneeseen, joka pyrkii palautumaan mieleeni. Uppoudun ajatuksiini ja olen pian ajassa, jota kaipaan takaisin. Itse asiassa elämääni mahtuu äärettömän paljon menneitä asioita, joita ikävöin ja jotka toivoisin kokevani uudestaan ja joiden toivoisin pysyvän aina ajankohtaisina.
Suomalainen on mestari keksimään nimiä ja kaivamaan niitä esille historian kätköitstä. Kun katsoo aikaa taaksepäin, sieltä löytyvät Sortovuodet, Nälkävuodet, Sotavuodet, Katovuodet ja uusia syntyy tuon tuostakin. On Merkkivuosi, Suruvuosi, Uusi vuosi ja Vanha vuosi.
Nimen mystiikkaa sietää miettiä. Kun aikoinaan annoin nimet lapsille, en ajatellut muuta kuin allakkaa. Ehkä olisi pitänyt, sillä jälkeen päin on tieto lisääntynyt ja nimien alkuperä vasta paljastunut.
Vanhin tyttäreni sai nimekseen Kirsi Hannele. Eipä tullut mieleen silloin, että kirsi on synonyymi sanalle routa. Onko se nyt sovelias nimi tytölle, joka on niin lämminsydäminen, että sietää vanhaa isäänsä kodissaan, kun tarve vaatii. Hannele on johdannainen nimestä Hanna, joka on vanha raamatullinen naisen nimi, Se merkitsee jumalalle suosiollista.
Toinen tyttäreni sai nimekseen Sari Marja. Se vaikutti hyvältä, mutta silläkin on omat merkityksensä, eivät kylläkään yhtä erilaiset kuin Kirsillä. Sarihan on itämaisen naisen ympärilleen kietoma monimetrinen kangaspakan pätkä ja marja jokasyksyinen herkkuni, minkä metsä antaa. Se on myös johdannainen Mariasta, Jeesuksen äidistä.
Poikani kantaa nimeä Panu Tapio. Nyttemmin minulle on selvinnyt että Panu on suomalaiseen mytologiaan perustuvan tulen jumalan nimi ja Tapio metsän valtias ja jumala hänkin. Siinä sitä on miettimistä kerrakseen, mutta ei se riitä, Panu on myös alkuperältään latinankielisestä nimestä Urbanus suomalaiseen nimistöön kelpuutettu muunnos. Se merkitsee kaupungistunutta, urbaania. Minun Panuni on maalaiseksi maajussiksi haluava traktorillaan köröttelevä kaveri. Panu on myös veljeni kaima, joka kantaa nimeä Urpo Aulis. Siitäkin nimestä vitsaillaan ja viisastellaan.
Itse olen saanut nimekseni Asko Eetu Tapani. Etunimeni herättää hämmennystä espanjalaiselle kuulijalle, sillä sana asco merkitsee inhottavaa, äglöä. Eetu on siellä Eduardo. Sillä nimellä esiinnyn kun en halua kuulla luentoa Asko-nimestäni. Koulussa olin kylläkin vain Heiska. Tapani on raamatullinen nimi, johdannainen Stefanuksesta, joka kivitettiin kuoliaaksi. Se on myös tunnetun Unkarin kuninkaan ja suojeluspyhimyksen, Tapani Pyhän nimi.
Tyytykäämme me kuitenkin aikoinaan kasteessa saamiimme nimiin, sillä eihän nimi miestä pahenna.
Nimen voi saada monella tapaa. Saarijärvellä, muutaman kilometrin päässä Kannonkosken tiellä on "Hevosen pieremä". Siinä oli aikoinaan kohtalaisen jyrkkä ylämäki kirkonkylään tullessa. Silloin tietä kuljettiin lähinnä hevoskyydillä.
Mäen nousu oli kova paikka hevoselle, varsinkin, jos kuorma oli raskas. Usein se sitä olikin. Se mäki noustiin aina niin, että kuormaa vetävä Virkku pieraisi joka askelellaan kiskoessaan kuormaansa ylös mäkeä. Nyttemmin nousua on tasoitettu helpommaksi kulkea, mutta nimensä se mäki on säilyttänyt.
Kun ajoin kotiini riijuureissuilta, oli aina noustava taluttamaan polkupyörää kotiin tullessa. Polkemalla se ei minultakaan onnistunut.
Samaisen tien tuntumassa oli Pikku Saarijärven kohdalla myös lampipari, joiden ohi tarvoimme lankoni ja silloisen appeni kanssa joskus yökalaan ja lakkoja poimimaan. Lammet olivat saaneet nimensä muotonsa mukaan.
Toinen oli nimeltään "Pillulampi" ja toinen "Kullilampi". Se huvitti silloin, mutta nimensä ne olivat ansainneet.
Kartanpiirtäjät eivät tainneet kunnioittaa kansan antamaa nimistöä, koska virallisissa kartoissa niille on annettu häveliäämmät nimet. Nyt ne ovat "Karvalampia".
Entisessä kotipitäjässäni on osattu aikoinaan nimetä muutenkin kuvaavasti paikkoja. Sieltä löytyy Kusiaismäki, Horonjärvi Paskolampi. Kiimasjärvi, Koura, Palaavasalmi, Lumperoinen, Kituperänlammet ja Suolikko, muutamia mainitakseni.
Minä asun nyt kesät Pusulassa, Hattulan kylässä, Töllinkosken naapurina ja olen osoitteeseeni ylen tyytyväinen. Minusta yritetään tehdä nyt Ylä-Lohjalaista puolipakollakin. Missä on nykyihmisten mielikuvitus.
Nyt on Suomen itsenäisyyden sadas vuosi. Se on merkkivuosi, mutta torppani pihassa eletään nyt ”Vesiheinän” vuotta.
Kun yksinäinen mies tarvitsi talouteensa apua, palkattiin hushollerska, taloudenhoitaja. Hushollerska oli usein verevä kokenut naisihminen, joka tiesi kaiken taloudenhoidosta. Sillä lailla ennen hoituivat asiat.
Nyt kun vaimo kuolee ensiksi ja mies jää yksin, on sama edessä, mutta hushollerskan palkkaaminen ei enää niin helposti onnistukaan. Rajoituksia on monia, eikä ne useinkaan osu vanhan eläkeläisen taloudellisiin mahdollisuuksiin soveltuviksi. Eläke ei riitä palkan, asunnon, eikä sosiaalimaksujen kattamiseen oman tarpeen ylitse.
Asia on siis ratkaistava toisin. Löytyykö aulis apulainen lähipiiristä. Omaishoitaja, mutta kun lapset ovat työssä. Siskot eivät enää jaksa eivätkä innostukaan. Heillä on useimmiten oma perheensä hoidettavana.
Kodinhoitaja voisi auttaa joissakin tapauksissa ja hyvä niin. Kodinhoitaja ei kuitenkaan ole aina äärellä. Kun tarvitsee ympärivuorokautista apua, on nyky-yhteiskunnassa vain vähän vaihtoehtoja.
Mene palvelutaloon, jos sinulla on kylliksi suuri eläke, että pystyt naksamaan palvelutalon palkkiot ja asumisen siellä.
Mene vanhainkotiin, jossa olet vieraiden armoilla, mutta aina äärellä olevaa apuakin sieltä sitä tarvitessasi saat....
Onnekkain olet, jos lapsiltasi löytyy huone sinullekin. Silloinkin olet turvassa, ainakin, jos perheestä joku on kotona. Useimmin joudut olemaan päivät yksin.
Istun kirjoituspöytäni ääreen. Kyynärpäät ovat tiukasti pöydän reunalla, kämmenet nyrkissä poskilla. Peukalot tukevat leukaa molemmilta puolilta ja pikkusormet riippuvat suupielten jatkona niin kuin viiksien kärjet mursuilla.
Pöydällä lepäävät paperiarkit, kynät, kumit, sakset, liimapuikot, viivottimet ja kasa erilaisia kirjoja. Ne olen kasannut avukseni.
Panu on tuonut siihen televisionsa ja tietokoneensa ja Pirkko on latonut sille pensselit, tuubit, raavelikankaat, neilikkaöljyn, pellavaöljyn ja kasan keskeneräisiä tauluja.
Kuka on keksinyt nimittää sen kirjoituspöydäksi. Ei sillä voi kirjoittaa. Se on tavaroita hyllyvä taso, jolle lasketaan kaikki käsille saatavat esineet. Ei se ole kirjoitusta varten, kirjoittaa sillä ei voi.
Kun aamu alkaa, alkaa aherrus. Ensin kallistus vesipullosta karhenneen kitalaen huuhtelemiseksi. Seuraavaksi verensokerin mittaus. Jos se on alakantissaan, jääkaapista lasi maitoa ja suklaapala suuhun.
Sitten tuhkan tyhjennys takasta ja ikkunaverhojen avaus. Puut takkaan ja sytykkeeksi kymmenen sivua päivän lehdestä tötterölleen rutistettuna. Nyt minulla on takassani pelti. Siskon vävy asensi sen piipun alkuun. Espanjalainen muurari ei kai tunne takkapellin käsitettä. Pellin avaan emännän jatkolle kiipeämällä. Muuten en yletä.
Kun takka on syttynyt, on vuorossa teen keitto. Ennen syöntiä on mitattava oma paino ja verenpaineet. Ne, samoin kuin sokeriarvot ja insuliinimäärät, on kirjattava lomakkeelle lääkäriä varten. Samoin jokainen suupala ja juomalasillinen.
Sitten on vuorossa kaurapuuron keitto. Sen syön joka aamu. Puuron muhiessa pukeudun ja kohentelen takkaa, jotta palaa iloisemmin. Puurolautaselle voisilmä ja tilkka mustikkasoppaa. Niiden kanssa solahtavat pilleriröykkiöt nielusta sulavasti. Samaan otteeseen hoituvat insuliinipiikitykset.
Elämän arkea kaikessa koruttomuudessaan.
Aika tekee tepposensa, niin sanoo kaiken tietävä kansa. Olen taipuvainen uskomaan kansan viisautta. Aika vie ainakin aistit. Sen olen karvaasti kokenut jo itsekin.
Ennen iltani olivat täynnä linnun laulua ja muita kevään ääniä. Sammakot kurnuttivat joella ja kuuntelin niitä antaumuksella. Ennen sirkat lauloivat heinikossa ja kaikkialla oli supinaa ja sorinaa. Nyt on kaikki poissa. Ensin katosivat heinäsirkat. En kuullut niiden enää sirittävän auringon laskiessa.
Seuraavaksi häipyivät sammakot puroltani ja kurnutus lakkasi. Tutut kevään merkit katosivat nekin.
Nyt ovat peipposet ja kirjosiepotkin poissa. Ne eivät viserrä enää. Kadehdin Panua, joka illan hämärissä hiipii terassille ja nauttii lintujen iltakonsertista. Minulle laulaa enää vain mustarastas ja kyyhkynen sypressin oksalla.
- Puun latvassa laulaa kaunis lintu. Tule katsomaan, Panu hoputtaa. Se on keltainen ja se visertää siellä.
Tuijotan terästetyin silmin Sypressin latvusta. Näen vaalean täplän.
- Keltahemppo, hän arvelee.
Uskon, kun en voi olla eri mieltä. Pitäisi nähdä se tarkemmin. Se ei tule minun näkökenttäni ulottuville ja lentää pian pois uuden sypressin latvaan.
Ennen olin himolukija. Ahmin romaaneja kuin nälkäinen leivänpaloja. Siitä ajasta kertovat enää pitkät notkuvat hyllyrivit huoneiden seinillä. Nyt luen vain suurempaa tekstiä silmälasit silmillä. Terästän näköäni koko ajan.
Ristisanatehtävät vaativat suurennuslasia ja lääkepurkkieni käyttöohjeet ovat minulle jo täyttä ”hebreaa.” Ne ovat täynnä kärpäsen paskan kokoisia merkkejä, joita joku väittää kirjaimiksikin.
Tuntoaisti hupenee myös. Diabeteshoitaja pistelee jalkapohjia ja kysyy tuntuuko mitään. En voi varmasti sanoa mitään, tuntoherkkyys on poissa, kadonnut tietymättömiin. Mahtaisivatkohan jalkapohjani kutistakaan enää.
Onneksi vielä tunnistan Jasmiinin tuoksun ja Appelsiinin kukan huumaavan aromin. Aisteista parhaiten on säilynyt vain hajuaisti, joka kait elpyi tupakkalakon seurauksena. Ehkä senkin olisin menettänyt jo ilman lakkoani.
Loukkuja löytyy joka lähtöön. On kahden asunnon loukku. On kärpäsloukku. On suden loukku ja karhun loukku. On avioliiton loukku ja on rotanloukku. Kaikki ne tappavat hitaasti, mutta varmasti.
Pahin loukku, minkä tiedän on köyhyysloukku. Se oli Vincent van Gochinkin kohtalona. Hän oli himomaalari ja suolsi kankaalle, mille tahansa mestarillisia taidenautintoja, mutta hän oli köyhyysloukussa. Kukaan ei ostanut ainoatakaan taulua.
Vincent ei pystynyt ostamaan väripulveria, ei aineksia öljyväriinsä, ei tärpättiä eikä neilikkaöljyä, ei raavelikangasta, eikä kiilakehyksiä, eikä suteja taulun raameista puhumattakaan. Näperteli itse, mitä pystyi ja suri.
Ei sillä kohtalolla voinut odottaakaan mitään muuta, kuin ettei hänen mielitiettynsäkään taipunut hänelle kumppaniksi.
Vincent oli auttamattoman köyhä, köyhyysloukun sydäntäsärkevin malliesimerkki.
Siksi hän silppusi korvansa ja tuli hulluksi.
Köyhyysloukusta kärsi aikoinaan Aleksis Kivikin. Hän eli armopaloilla ja kituutti saadakseen lyijykynän pätkän ja muutaman paperiarkin. Niilläkin syntyi mestariteoksia, kunnes hänkin tuli hulluksi. Köyhyysloukku on kaikkein tappavin loukku normaali-ihmiselle.
Minullakin on vaikeuksia ostaa riisin nippua paperia ja värikasettia tulostimeeni. Ne ovat kalliita. Ennen minulla oli lyijykynän pätkä ja arkki valkoista puotipaperia, jonka leikkelin pieemmiksi arkeiksi. Niille kirjoitin mitä osasin. Se oli aikaa se.
Nyt en osaa enää kirjoittaa lyijykynällä puotipaperille. Puotipaperiakaan ei enää kukaan käytä. Kauppiailla on jo ne muovipussinsa. Minutkin on jo opetettu koneisiin ja laiitteisiin.
Olenko minäkin köyhyysloukun partailla. Kuinkahan minun harmaat aivosoluni sen kestävät.
Fuengirolaa oli johtanut pitemmän aikaa sosialistinen PSOE puolue. Se oli jäänyt edustavuudessa pitkälti jälkeen naapuristaan Marbellasta. Aikaa myöten koitti aika, että Fuengirolalaiset valitsivat valtuustoonsa Partido Popular puelueen enemmistöksi. Sen keulahahmona toimi silloin Esperanza Oña, nuori naislääkäri ja hyvin suosittu väen keskuudessa. Silloin elettiin vuotta 1991.
Esperanza Oñasta tuli sitten pitkäaikainen pormestari, joka lähti kehittämään kaupunkia houkuttelevammaksi. Pormestarina hän toimi siihen asti, kun tuli valituksi Espanjan parlamenttiin vuonna 2015.
Katuja korjattiin ja kaupungin julkisivua puhdistettiin ja kaunistettiin, rannat siivottiin ja istutettiin puita ja pensaita kaikkialle, mistä tilaa löytyi.
Suomalainen siirtokuntakin oli kasvanut Fuengirolassa jo isoksi. Kaupunginjohtaja oli muuttanut Los Pacosiin suomalais-urbanisaatioon.
Oli siis luonnollista, että suomalaiset ja fuengirolalaiset pitivät yllä yhteyksiä. Helsingin silloinen pormestari Riitta Siitonen vieraili täällä Fredinsä kanssa ja seurauksena oli ystävyyskaupungeiksi julistaminen.
Eiväthan suomalaiset olleet suinkaan suurin ulkomaalaisryhmä kaupungissa, mutta joka tapauksessa seuraavissa vaaleissa valittiin kaupungin valtuustoon suomalainen Suvi Kauranen edustamaan Fuengirolan ulkomaalaisväestöä, joka kait nykyisellään jo ylittää lukumäärältään espanjalaisten osuuden.
Fuengirolasta on kehittynyt vuosikymmenien aikana erittäin siisti ja viihtyisä elinympäristö asukkailleen. Pormestarit ovat vaihtuneet, mutta se ei tilannetta ole muuttanut.
Silloin Esperanza Oñan alkuvuosina eräänä Jouluna, taisi olla 1991 Fuengirolan kaupunginhallitus päätti ilahduttaa kaupunkilaisia Valkealla Joululla. Kaupungin pääkadulle rahdattiin monta autokuormallista lunta sisämaasta Jaenin Provinssin vuorilta.
Kansa oli innoissaan ja Suomi-koulun oppilaatkin kunnostautuivat lumiukkojen rakentamisessa. Nuorisokin riehaantui kuin lapset ensimmäisestä lumisateesta kaikkialla ja äityivät lumisotasille. Nuoskasta kosteasta lumesta sai kovia laakeja. Me, vaimoni Pirkko ja minä pakenimme naapurimme Liisan kanssa pian kotiin turvaan ja niinpä sitten yksi rauhoitteleva poliisi joutui sairaalaan silmäänsä osuneesta lumipallosta ja jokunen näyteikkuna särkyi.
Eiväthän Fuengirolalaiset olleet tottuneita lumileikkeihin ja niinpä se sitten jäikin kyllä ensimmäiseksi ja viimeiseksi Valkeaksi Jouluksi kaupungissa.
Fuengirolassa oli ennen iso Eukalyptuspuisto. Se oli Eukalyptusmetsä, jossa vietettiin kylän Romeriat. Silloin maapohja pölysi niin, että ilma oli sakeana. Sinne kokoonnuttiin myös puiden varjoon piknikeille ja muutenkin lepäilemään.
Kerran viikossa siellä pidettiin myös kirpputorimarkkinoita. Se oli tuulelta suojassa ja siksi se oli kuumana kesäpäivänä tukahduttava paikka kaikesta lehtiverhostaan huolimatta. Ihmismassa puikkelehti puiden lomassa sulassa sovussa, mutta sinne mentiin. Vapaita paikkoja ei muualla juurikaan ollut.
Oli siellä ollut myös leirintäaluekin. Puiston takaosassa oli entinen hautausmaa , Cementerio..
Nykyisin niiden paikalla sijaitsee Fuengirolan ihana eläintarha sekä viihtyisä puisto-alue kahviloineen sekä suuri elokuvateatterikeskus.
Puisto otettiin sitten aikoinaan uuteen käyttöön, sillä se oli monessa mielessä epäterveellinen paikka kaikesta eukalyptusöljyn tuoksusta huolimatta.
Sinne kerääntyivät myös rottalaumat oleskelujätteitä herkuttelemaan ja sinne pääsivät luikertelemaan käärmeet paksun lehtikerroksen sekaan. Skorpionien ja tuhatjalkaistenkin kerrottiin siellä viihtyvän. Varmuuden vuoksi mekin jätimme toripäivinä sandaalit ja varvastossut kotiin.
Malagan Provinssin kylien vanhat puistot noudattivat usein samaa kaavaa. Puisto oli jaettu neliöihin, joita hiekkakäytävät halkoivat useimmiten ristikkäisinä suorakulmaisina. Suurempiin puistoihin oli sovitettu myös vinottain kulkevia reittejä kulun hepottamiseksi. Käytäviä reunustivat penkit sopivin välein.
Jokaisen neliön reunoilla kiersi matala, puolen metrin pensasaita. Sen takainen osa oli somistettu kukkivin kasvein, joiden värikirjo nousi pensasten takaa ylemmäs näkyville. Neliön keskellä oli usein appelsiinipuu ja suurimmissa puistoissa kaikenlaisia hedelmä- ja koristepuita.
Sellainen oli myös Fuengirolan suuri kasvitieteellisin nimin merkitty puisto, jonka sijalla on nyt Fuengirolan uusi Kaupungintalo edusta-aukioineen. Sille nykyisin pystytetään led-lampuin varustettu jättiläisjoulukuusi. Loppuosa puistosta on modernisoitu keidas, jossa edelleen puutarhakahvio hoitaa virkistymään tulleen kävijäjoukkonsa.
Samaa kaavaa noudatti myös pieni entisen Kaupungintalon edustalla ollut puisto, johon viereinen vanha kahvi-baari kantoi käytäville tarjoilua varten pöydät sinne istahtaville. Se oli yksi minunkin suosikkipaikoistani.
Sitä vastapäätä sijaitsi Bussikadun toisella puolen vanha Bodega, viinitupa, jonka tiskiin kyyppari merkitsi liidulla tilatut lasilliset. Tiskin takaista pitkää seinää peittivät nimikoidut viinitynnyririvistöt.
Sieltä sai tapaksia, jotka syötiin seisten pitkän tiskin ääressä. Siellä ihmiset kävivät täyttämässä omat pullonsa edullisella tynnyriviinillä. Napostelun jälkeen oli lattia täynnä syöjien maahan tiputtamia roskia ja ruuanjätteitä.
Lattia puhdistettiin perinteisin keinoin. Katuharjalla ensin suuremmat roskat ja loppusiivous sahajauhoja levittämällä ja niitä kostuttamalla. Ne koottiin sitten pois ja taas oli paikka siisti.
Enää ei kumpikaan noista perinteisistä puistoista noudata vanhaa puistoarkkitehtuuria, mutta meille Panu kymmenvuotiaana piirsi tontin puisto-osan saman kaavan mukaisesti pienemmässä mittakaavassa kylläkin ja vaatimattomampine reunuspensasriveineen toteutettuna. Siellä kiertelen vieläkin päivittäin.
Talviolympialaiset olivat ja menivät. Norjasta tuli taas se mitalien suurin kahmija, joka on jo vuosia sitten ryöstänyt sen kunnian, jossa Suomella oli aikoinaan pitkät perinteet ylivoimaisena mitalien kerääjänä.
Ei se Suomellakaan kovin huonosti nyt mennyt. Kuusi mitalia tuli kotiin Korean olympialaisista Iivo Niskasen voittaessa 50 kilometrin kuninkuusmilalin.
Mutta suuri ilo ja riemu raikui meidänkin kotikylässämme, kun lumilautacrossin pronssimitalin sai kaulaansa espanjalainen talviolympialisti kolmannen kerran koko Espanjan talviurheiluhistoriassa.
Ja kaikkein suurin se riemu oli meidän kylässämme, sillä mitalisti oli nyt oman kylän poikia. Mitalijuhlat vietettiin kaupungintalolla ja Ayuntamienton parvekkeelta nuori sankari huiskutteli iloitsevalle kylälleen onnellisena.
Eikä mennyt montaakaan päivää niistä juhlista, kun kaupunki halusi ikuistaa tapahtuneen.
Mijasin Las Lagunasissa sijaitsee parin kilometrin päässä lähin kuntoilun mekka, jossa Panu Killen kanssa kävi vuosikausia säännöllisesti tennispalloja kuluttamassa ja kuntoaan ylläpitämässä. Heiltä se kausi katkesi, kun Panu vioitti jalkansa kentällä.
Keskus on varustettu omin tiloin melkein kaikkia urheilulajeja harrastavia varten. Siellä jumpataan ja uidaan. Siellä myös koululaiset viettävät urheilu-, peli-, jumppa- ja telinevoimistelutuntinsa. Se on erittäin suosittu keskus, joka nyt on toiminut jo lähes pari vuosikymmentä. Nyt sen kapasiteettia lisätään. Laajennusurakka on edessä.
Kunnanhallitus nimesi nyt tuon Glub Polideportivo Mijas Las Lagunasin olympiasankarinsa nimiseksi. Se on nyt La Ciudad deportivo Regino Hernandez Martin.
Eräs episodi naapuruudesta
Vuosikymmeniä sitten muurin takana asui Elena, Kolumbiassa aikoinaan avioitunut ranskatar. Hän oli oikea Kissanainen.
Minä olin rakentanut oman majani sen yläpuolelle, niinkuin Tarzanilla oli tapana. Kissanaisen olin oppinut tuntemaan jo vuosia sitten ja me elimme naapurielämän ehdoilla sulassa sovussa.
Kissanainen oli ystävystynyt myös minun ”Janeni” kanssa. Vähän väliä muurin takaa kuului: Pirkkoo!...Pirkkoo...Holaa!
Eräänä kuumana heinäkuun päivänä kuului taas tuo tuttu kutsu. Kissanainen oli lähdössä kaukaiseen kotimaahansa valtamerten taakse. Siellä hänen tyttärensä oli synnyttänyt pienen kapaloisen, prinsessan ja sitä oli riennettävä ihastelemaan.
Kissanaisella oli muurin takana suuri kissalauma, jota hän syötti päivisin säännöllisesti. Nyt hän tarvitsi apua ja ”Janeni” lupasi auliisti hoitaa kissojen vesikuppien täytön ja ruokailun sillä aikaa.
Hän ei kyllä ollut kouliintunut yhtä ketteräksi kiipeilijäksi kuin minä, räkättirastaiden pesien tyhjentäjänä. Niinpä tuo ruokinta lankesi osalleni.
Joka päivä pujottauduin oliivipuun oksia astimenani käyttäen kuin Tarzan muurin yli ja alas kissankuppien luo ja täytin ne piripintaan.
Kissanainen oli kyllä esitellyt minulle noin päällisin puolin omat kissansa, mutta kupeille pyrki jatkuvasti liuta muitakin lähialueen kissaeläimiä. Joka kerta yritin hätyytellä muut pois, mutta vieläkään en tiedä varmasti hätyytinkö minä kupeilta omat kissat vai kulkukissat. Se tunne minulle jäi, että taisin ruokkia kulkukissoja. Sitä en Kissanaiselle koskaan tunnustanut ja elossa kissat olivat, kun hän palasi vauvan luota niitä hoitamaan.
Kun ensimmäisen kahvikuppini join Espanjassa, oli maku tyrmistyttävä. Se tapahtui Torremolinosin Hotelli Alta Vistan ruokasalissa ikivanhan Mercadon, Kauppahallin aukiolla. Täällähän kahvi on vahvaa tumman tummaksi paahdettua. Se oli suomalaiseen suuhun vallan soimatonta, ihmekös että espanjalaisten itsensäkin kahvikupit olivat vain sormustimen kokoisia ja niissäkin kahvia oli vain puoli kupillista.
Pitkän aikaa rahtasin Espanjaan tullessani mukanani paketin Kulta Katriinaa ja keitin itse oman kahvini.
Vuosia kului. Opin juomaan ensin Cafe Letcheä, maitokahvia. Sitten siirryin Cafe Cortadoon. Se on pieni kuppi vahvaa kahvia ja tilkka maitoa. Ne opin ajan mittaan tilaamaan lasissa eikä kupissa.
Nyttemmin makuhermoni ovat jo niin paatuneet, että pyydän yleensä vain Expressoa ja senkin pyydän Cafe Solo Cremana. Siihen on kahvinkeittimessä taikakonstein saatu vaahdotettua pinnalle kerros vaaleaa vaahtoa, joka tasoittaa kahvin makua ja tarttuu huuliin ihanasti.
Kerran olin kylässä naapurillani, joka oli ollut aviossa Kolumbiassa. Hänellä oli vieraanaan poikansa Kolumbiasta, Poika sanoi äidilleen, että nyt minä keitän sen oikean kahvin, joka ei ole tätä kamalaa poltettua espanjalaista kahvia. Toin tämän paketin mukanani sieltä kotoa.
Hän keitti kahvin ja katseli uteliaasti ilmeitäni. Ne olivat kai hämmästyneen näköisiä, koska hän kysyi mielipidettäni. Sanoin hänelle, että tällaista me Suomessakin juomme. Aivankuin istuisin äitini kahvipöydässä. Ero vain on siinä, että meillä kahvia juodaan kaksi tai kolmekin kupillista aina kerralla. Meilläkin kahvi on näin miedoksi paahdettua.
Hän totesi, että Espanjassa ja Ranskassa kahvi poltetaan liian tummaksi. Sitä ei kolumbialainen suostuisi koskaan tekemään. Ja sieltähän meidänkin kahvimme tuodaan pääosin.
Vesa odottelee yhtenään näitä tarinoitani. Patistaa, että lisää, lisää. Hän rakentaa minulle kotisivuja. Kun pyysin, lupasi ne editoida. Minä luulin, että kun kotisivut tehdään, niin se on sillä siisti ja antaa olla niin.
En arvannut, että siitä koituisi minulle jokapäiväinen pakinan pakertaminen.
Ennen kirjoittelin vain, kun mieleen juolahti jokin kiva juju. Se oli helppoa. Nyt huomaan, että olen palannut siihen menneeseen aikaan, kun kohta ilmestyvään aviisiin piti saada kiinnostavaa sisältöä.
En nyt yhtään ihmettele enää, miksi nuoriso ja jo vanhemmatkin istuvat päivät pitkät älykköpuhelimiensa näppäimistöä naputtelemassa ja postimerkin kokoista ”kuvaputkea” tuijottamassa.
Nyt minäkin olen sotkenut itseni siihen samaan paheeseen tuon isomman näppäimistöni ja isomman kuvaruutuni vangitsemana.
Minä, joka koko ajan olen ollut vinoilemassa toisille, että seurustelemassahan tässä ollaaaaan, paa se puhelimes poisssss.
Panu laittoi ne kiehumaan. Minä unohdin tehdä sen taas ajoissa. Niin minulle nykyisin käy usein. Hyvä, jos muistan syödä ajoissa kaikki asiaan kuuluvat ateriani. Nyt olin puutarhassa tarkastamassa, kun Panu johtaa vettä pois uima-altaan tyhjennysputken tieltä. Unohdun usein ajatuksiini jonnekin muualle, pois ajasta.
Naapurin rouva tuumi eilen, kun istuttiin heidän terassilaan, että nyt talo on valmis. Olivat tehneet suuren uudistusremontin tuohon muuttaessaan.
Minä uskalsin epäillä sitä valmiina oloa. Muistin omani ja nyt Panun kädet. Me olimme asuneet ”valmista taloamme” jo yli 40 vuotta, mutta aina oli jokin rakennusprojekti kesken tai sitten suunnitteilla. Kädet syyhysivät tekemisen iloa.
Vihjaisin Naapurin Sarille, että kyllä se Mattikin on jo ehtinyt huomata, kuinka edullisia tiilet, laastit ja sementtisäkit ovat. Ja tuloksesta päätellen hänelläkään ei peukalo ole keskellä kämmentä.
Ennen koulujärjestelmän yleistymistä, elettiin elämä kansanviisauksien opettamana. Sananlaskut olivat oiva keino siihen. Ne oli sommiteltu lähes riimeiksi. Ne tarttuivat helposti ihmisen päähän ja sopivat suuhun. Silloin opittiin elämään oikein. Toinen osviitta oli tietysti raamattu. Jotkut jopa oppivat senkin opetukset ulkoa ja kuulopuheidenkin kautta.
Kevään opetus oli, ”Kun sä kuulet kurjen äänen, älä mene järven jäälle”. Käyttäytymissääntöjä opetettiin sanomalla”Niin metsä vastaa, kuin siihen huudetaan”. ”Parempi pyy pivossa, kuin kymmenen oksalla”, oli ohje tyytymättömälle, joka olisi halunnut enemmän. Suomessa ilmojen haistelu on ollut aina ensiarvoisen tärkeätä. Silloin katsottiin taivaalle ja todettiin, ”Pouvaiks kuu kehhii, satteeks päivä säärii”.
Sananlaskujen opetukset eivät vanhene. Niiden antama oppi on edelleen käyttökelpoinen ja sisältää yhäkin varteenotettavan viisauden, jonka sen ensimmäinen lausujakin oli oivaltanut.
Sananlaskuja esiintyy useimpien kansojen kansanperinteessä. Espanjassa sananlaskut lausutaan leikkimielisesti virnuillen, mutta aina totta tarkoittaen. Esimerkiksi, ”Älä riisu vaatteitasi ennen toukokuun 40. päivää”.
Sananlaskuissa säilyy vanha tieto ja sen ilmaisemisen nerous vuosisatoja. Ne ovat syvällisen filosofian kunnianosoitus esi-isille. On äärettömän suuri vahinko, että ne ovat nykyisin jääneet niin vähälle huomiolle. Harva niitä enää osaa käyttää.
Oikeastaan ne vaatisivat oman paikkansa kaikissa kansalaistiedon opetussuunnitelmissa.
Nykyisin kaikki koulunsa tunnolliesti käyneetkään eivät hallitse ihmisten välistä kanssakayntiä puhumattakaan siitä että hallitsisivat käytännön elämäntaitoa. Liian paljon on aikuisiksi koulutettu yhteiskuntaan tumpeloita, jotka eivät hallitse jokapäiväistä arkielämää, juuri sellaisia, kuin juuri alkanut televisiosarja Onnela esittää perhe-elämän parodiassaan.
Ihmisten kanssakäyminen on hankala opittava. Siinä on otettava huomioon niin monta näkökohtaa, etteivät ne aina osu oikeille raiteille.
Yksi vaikeimmista näkökohdista on tahdon voima, joka säätelee jokapäiväistäkin toimimtaamme.
Kun ja jos silloin tahtojen toteuttamisen keinot ja sisällöt ovat kovin erilaiset tai jopa vastakohtaiset, on seurauksena oikea tahtojen taiistelu, joka armotta repii rikki sovun ilmapiirin.
Tahtojen taistelu alkaa jo aivan nuorella iällä. Silloin sitä nimitetään Uhmaiäksi ja siihen suhtaudutaan yleensä ymmärtäväisesti. Se tilanne on liiankin tuttu kaikille ihmisyhteisössä eläville ja vaikuttaville yksilöille.
Avioliitto on yksi tällainen yhteisö. Kun miehesi tai vaimosi yrittää sinnikkäästi alistaa sinut oman rajatun ympyränsä sisälle, on seurauksena tahtojen taistelu ja repiviä riitoja.
Silloin on kaikkein viisainta vaihtaa maisemaa, sillä ne riidat eivät lopu koskaan.
Toinen on oma puolueesi. Jos puolueesi puheenjohtaja tai sen päättävä elin puolueessasi yrittää alistaa sinut noudattamaan katsomuksellesi vieraita keinoja tai tarkoitusperiä, on viisainta vaihtaa puoluetta, sillä päättävää elintä sinun on hyvin vaikea käännyttää.
Jos maasi mahtavin vallankäyttäjä yrittää alistaa sinut taipumaan omien yksityisten vallantavoittelukeinojensa tukijaksi, on viisainta, kun vaihdat maata. Liian isokenkäistä sinun on mahdoton voittaa. Karua elämän opettamaa tietoa, joka valitettavasti pitää paikkansa kaikessa kanssakaymisessä. Tahtojen taistelu on yksi suurimmista uhkista jokaisen yhteisön säilymiselle.
Melkeinpä jokainen ihminen joutuu sen kokemaan jossain elämäntilanteessaan ja toivottavasti selviytyy siitä suuremmitta naarmuitta. Se ei ole ollut vieras kokemus minullekaan elämäni eri vaiheissa.
Primavera loca, sanoo espanjalainen, Hullu kevät. Niin sanotaan toki lähes joka kevät, sillä keväällä vaihtelevat tuulet, myrskyt, helteet ja sateet sekä ukkosilmat yhtenään.
Niin sanotaan tänäkin keväänä täällä kotikylässämme.
Nyt olemme jo Kevätpäivän tasauksen kynnyksellä, mutta tuo riivattu vaihtelu sen kun jatkuu ja jatkuu.
Takkaan pitää lisätä täysi puumäärä, kolme pesällistä päivässä, että huone lämpiäisi kunnolla asuttavaksi. Tämä talvi on ollut suuri kuluttaja Espanjan klapimarkkinoilla. Kuivat puut ovat loppuneet. Viimeiset kuormat on haettu puolimäristä kasoista, jotka eivät ole ehtineet vielä kuivua pitkien sadejaksojen jäljiltä täysin lämmittääkseen riittävästi.
Alkutalvesta saimme vielä takkoihimme rutikuivaa eukalyptus-halkoa. Ne roihusivat kunnon liekein ja tekivät olon ihanaksi.
Nyt oli jo poltettava sateen ja myrskyn jäljiltä puolikuivaa korkkitammea. Kyllä sekin paloi, kun sytytti sytykkeillä pari kertaa, mutta liekki ei ollut yhtä kuuma. Viimeiset varastolta vielä löytyneet halot ovat vasta alkukuivatuksessa olleita oliivipuuhalkoja. Nekin saa palamaan, kun kärsivällisyyttä riittää. Ne kyllä sitten sytyttyään kytevät kauemmin lämpöisinä. Meillä on nyt oikea Primavera loca. Nyt kaipaan kunnon koivuhalkomottia takkani viereen.
Mistähän etsimme seuraavan halkovaraston tyhjennettäväksemme.
Nyt ilmasto näyttää oikeat kyntensä. Viime kesä oli Suomessakin kylmin miesmuistiin. Ja täällä Espanjassa koko tämä talvi on ollut kylmin miesmuistiin.
Mitäs te siihen sanotte Te ilmaston lämpenemisestä yhtenään paasaavat ”Besserwisserit”.
Vuosi täyttyy, 12 kuukautta on kulunut siitä, kun edellisen kerran virittelin Kolmea kuningasta, niitä Itämaan tietäjiä seikkailemaan retkellään Jeesuksen seimen ääreen Betlehemiin.
Nyt on marraskuu puolessa välissä. Tänä vuonna Jouluseimi rakennettiin Liisin ja Eeron kanssa. Heillä etelän loma päättyy ja he matkaavat Suomeen omaa seimeään rakentamaan. Jouluseimi on saatava valmiiksi hyvissä ajoin ennen ensimmäistä Adventtisunnuntaita.
Tänä vuonna Hoosiannaa lauletaan jo joulukuun toinen päivä. Aikaa suunnitella uusia ideoita on enää vähän. Joka vuosi yritän tehdä seimeni aina entistä kiehtovammaksi. Uhraan siihen aikaa paljon enemmän kuin joukuuseni koristeluun. Minulle Jouluseimi on Joulun ajan tärkein elementti, se Jouluni sielu.
Paco tuli käymään sisaren poikansa Rafaelin kanssa. He levittivät pihaan oliivipuun alle suuren harsomaisen verkkokankaan. Mukanaan heillä oli pitkät kolmimetrisen saitat. Saman työn voi tehdä pitkällä bambun rungolla.
Kun harso oli levitetty ja reunoistaan tuettu kepeillä ylös maasta, alkoi hillitön mäiskintä. Jokainen oliivinoksa nuijittiin tarkoin aina siihen asti, ettei oksasta enää tippunut ainuttakaan oliivia.
Kun se työ oli tehty, harso koottiin ja oliivit juoksutettiin keskelle harsopussia ja koottiin pois muovikoreihin. Sitten sama jatkui seuraavan puun alla ja mäiske kuului taas.
Meillä on neljä oliivipuuta. Ennen niitä oli kahdeksan. Yksi jäi talon alle, kalsi uima-altaan viereistä jouduttiin poistamaan. Yksi jäi aitamuurin taakse. Panu on kerännyt jo meidän oman tarpeemme, mutta puut ovat vielä täynnä.
Pacolla on oma perheen maatila Enteruossa. Siellä on 200 oliivipuuta, mutta tänä vuonna hänen satonsa tuhosi joku tauti. Oliivit olivat läiskäisiä. Parhaana vuonna yksi puu saattaa tuottaa 80 kiloa oliiveja. Sato vaihtelee, joka toinen vuosi on sato pienempi, mutta aina osa puista on runsaimmillaan.
Oliivisato kerätään aina marras-joulukuun taitteessa.
Pacolla on monta ammattia. Koulutukseltaan hän on sähköteknikko ja käy tekemässä meidänkin sähkötyömme. Kun rakennustyömaat laman aikana kärsivät työn puutteesta, Paco hankki itselleen parturin koulutuksen ja rakensi oman talon. Hänellä on siellä alakerrassa Parturi- kampaamo. Meillä hän on käynyt saksineen pari kertaa vuodessa ja leikannut hiuksemme.
Paco on Panun vanha tuttu, nuoruuskaveri, jonka kanssa he löysivät itselleen puolisotkin. Olimme vieraina Paconkin häissä. Kumpikin avioliitto päättyi aikanaan eroon, mutta Paco on pysynyt kaverina. Tuolla puutarhassa hän mätkii saitallaan toista oliivipuuta jo.
Minä odotan tukan leikkuuta.
Tänään raivattiin riihen ympäriltä puurojua pari peräkärrillistä ja poltettiin kokkopaikalla. Olikin komeat roihut, kun palamassa oli kolmen hevoskärryn lahot pohjalevyt, isäntä kertoo puuhistaan toiselle.
Kyllä sitä rojua kertyy vaan yhtenään, vastaa toinen. Varsinkin, jos sitä jää ulkoilmsn armoille. Vesi tekee kummasti tepposensa aina.
Sain riihelle hyvää lisätilaa ja nyt kun mulla on tuo pumppukärry ja kaikki kamat lavojen päällä, niin tarvittava laite on helposti saatavilla ja kun sitä ei tarvitse, niin sen saa pieneen tilaan kärryllä. Tuntuu että pinta-ala on reilusti lisääntynyt.
Aikaa myöten se laho syö vanhuuttaan haurastunutta puuta. Joo, järjestys auttaa kummasti.
Pitäis vielä saaha pois noi hevosvetoiset niittokone ja haravakone, niitä en taida enää yrittääkään katon alle.
Tilaahan ne vie paljon, varsinkin se haravakone, vaikka komeat elementit nekin ovat ja muistutus tilan menneisyydestä. Tee niille vaikka pressukatos. Minä en hennois niitä kyllä hävittää. Teillä kun tuota muutakin vanhaa maatalous- ja karjanhoito-kalustoa on ihan kotimuseoksi asti. Ja sitähän ne nuo vanhat koneetkin ovat.
Niinhän se tietenkin on. Ja museotavaraahan tässä itsekin alkaa jo olla - ei edes netissä kukaan kiinnostuisi. Koneista ei netissä saa mitään. Katselin kerran ja totesin että harmia siitä vaan olisi.
Niinpä, sitähän tässä aletaan kaikki olla, museokamaa. Makekin ehti jo lähelle kaheksankymppisiään ja yhtenään on remontissa. Lankomies Eero ehti jo viettää kaheksankymmentäkolmevuotispäiväänsä. Sepä se. Ei niitä koneita enää kukaan tarvii. Ei oo enää ies työhevosiakaan. Ratsu sen hevosenkin pitää nykyään olla tai sit ravikärryt perässään viilettävä sorjasäärinen juoksijatähti.
Taitais kunnon työhevonen lantakuorma perässään olla jo pitäjän suurin nähtävyys koko vuonna.
Tai täyttä tukkirekeä kiskova valkoharjainen Suomen hevonen tuolla torikadulla.
Torpan ukko istuu toiveikkaana tuvassaan. Hänellä on syntymäpäivä taas ovella. Hän täyttää jo 84 vuotta ja on tottunut viettämään syntymäpäiväänsä. Se ei ole unohtunut yhtenäkään vuonna.
Kaikki ovat jo oppineet vuosien kuluessa torpan ukon syntymäpäivätoivelistan. Se on ollut vuosikymmeniä aina sama ja siksi sitä jokavuotista syntymäpäivälahjaa ei enää juuri kenenkään tarvitse kauan miettiä.
Torpan ukon toivelistalla on joka vuosi marraskuun lähestyessä loppuaan kolme asiaa. Ne on täytetty aina ja niin torpan ukko on jatkanut onnellisena elämäänsä taas vuoden eteen päin.
Lahjapaketti, jonka poika kantaa aamukahvipöytää on litran konjakkipullo, sitä Espanjan makeaa Terryä, jota lähikauppiaallakin on aina hyllyssään.
Kummipoika kiiruhtaa syntymäpäiville ruisleipäpaketin ja kunnon makkaralenkin kera ja niin ukon juhlapäivätoiveet ovat täyttyneet. Joskus sattuu, että pöytään ilmestyy joku kaunis kukkanenkin silmien iloksi kuin varkain.
Nyt se suuri päivä on jo tänään. Torpan ukko on jo jännityksestä niin tohkeissaan, että nousee tuoliltaan tepastelemaan tuvan pöydän ympäri. Kohta ne odotetut vieraat saapuvat.
Allu eleli torpassaan yksin. Oli elellyt jo vuosia. Vaimo oli Allulta saatettu jo kirkkomaan multiin ja siksi kai Allun haitari veteli nyt surun kuvastamia säveliä.
Oli Allukin ollut kerran nuori, roteva ja pelottavankin kiivas mies. Nyt hän oli jo rauhoittunut. Käristeli pienellä pihanuotiollaan makkaroita naapurin Kallun kanssa ja veteli välillä jopa jenkkaakin vetopelistään, joka pakkasi aina kutsumaan niitä säveliä.
Allu soitteli aina, eläkkeellä kun oli ja kun joku naapuri toi sopivan lasisen tuliaisen. Siihen Allu lankesi heti. Nuorempana häntä pelättiin. Naapurin pojat kiersivät Allun torpan kaukaa. Allulla oli liian usein haulikko kainalossaan. Hän saattoi vauhtiin päästyään istuskella vajan katolla ja luritella sieltä käsin yökaudetkin hanurillaan valssin säveliä ja kallistella lasista taskumattiaan aina välillä.
Kun hän oli saavuttanut sen tiedottoman kiukunpuuskan, niin silloin alkoi haulikko paukkua, ja silloin oli muiden oltava sen ulottumattomissa. Silloin pakenivat lapset sisälle ja vaimo livahti vaivihkaa karkuun naapurin kauppaan ja viipyi siellä siihen asti, että vaara ohi aika oli tölliin jo palannut.
Mielelläänhän ihmiset kuuntelivat Allun iltakonsertteja, mutta eivät ne aina kaikkia riemastuttaneetkaan.
Eräänä iltana sitten Allu konserttinsa päätettyään hoiperteli haitariaan raahaten torppaansa kohti, mutta askel oli epävarma ja voimat poissa. Hän pääsi portaille, mutta ei pysynyt pystyssä ja kellahti kivisille rapuille.
Käsivarsi murtui ja jalkakaan ei enää toiminut. Pää oli saanut sellaisen tällin, että Allu vietiin sairaalaan. Ei hän siitä enää toipunut ja sille tielleen hän jäikin. Nyt Allun torppa on tyhjillään.
Jouluaaton aattona alkaa kuusimetsässä kuhista. Jokainen isä lastensa kanssa rientää metsään. Jokainen toivoo, että metsä olisi puhtaan valkeassa uuden uutukaisessa lumiasussaan. Etelän metsissä se toive ei useinkaan enää täyty.
Siellä et voi joulukuustasi varten vetää perässäsi punaista pulkkaasi. Tuskin saatat keskisuomessakaan päästä kuusen hakuun enää suksilla sujutellen, niin kuin ennen vamhaan tehtiin. Nyt harpit märässä metsässä ja karistelet syrjään hyppien vesipisaroita puista. Ennen ne pisaratkin olivat jo lumihiutaleita.
Karstulassa ennen sotia ja niiden jälkeenkin isä ilmestyi aaton aattona kotiin jostain valtion metsästään ja ulko-oven pieleen ilmestyi maailman kaunein Joulukuusi. Siellä oli, mistä valita.
Saarijärvellä Joulukuusen toi joko isä tai sitten sen löysivät perheen lapsista vanhimmat. Silloin se löytyi aina maitotalon Sakarin metsästä kotiaidan takaa.
Helsingissä se ostettiin kuusikauppiaalta ja valittiin tarkoin silloinkin. Kuusen piti olla sopusuhtainen, kaunisneulainen ja oksien piti olla niin tukevat, että ne kantoivat kynttilät hyvin. Kynttilät olivat silloin vielä oikeita kuusen talikynttilöitä.
Nurmijärvellä kuusi löytyi usein Elman metsästä näkötornin mäen rinteiltä tai sitten Klaukkalan torin kuusikauppiaalta.
Nykyisin joulukuusensa löytävät lastenlapsetkin torpan ukon näreiköstä, jota siellä kasvatetaan varta vasten joulukuusitarvetta ajatellen.
Joka vuosi se kyllä aina löydettiin ja joka vuosi se tarkkaan arvioitiin. Kuusen piti saada hyväksyntänsä jokaiselta pesueen henkilöltä pienimpiä myöten. Siksi kuusen valitsija oli aina varpaisillaan, ennen kuin oli saanut myöntävän arvion jokaiselta.
Joulukuusi oli Jouluaattona se tärkeä elementti, jota koristellessa varsinainen Joulun sanomakin saattoi unohtua.
Mutta aina se kuusimetsään meno jännitti ja aina se oli riemukas retki jokaiselle, joka mukaan pääsi.
Sienet ovat kiehtovia eliöitä. Niitä on kaikkialla. Emme vain huomaa niitä. Vain herkkä nenä tuntee homesienen hajusta. Jalkasienen tuntee varmasti jokainen sen lemutessa sukkaa riisuessa. Kumpaakaan on vaikea nähdä. Ne hiipivät salaa ja tekevät tuhojaan.
Pikku-Asko tunsi sienet jo viisivuotiaana. Hän tunsi kaikki metsänkin sienet. Ne olivat kaikki tyystin matorouskutatteja, kertoi äiti. Eihän se ihme ollut. Asko asui sienimetsän vieressä. Sienet olivat kotiaidan takana. Oli näköjään silloin jo löytänyt puheeseensa ne alussa kangertelevat ässän ja ärränkin.
Siitä se alkoi. Äiti opetti lisää ja pian oli voitatti tuttu. Mummi oli sienimestari ja hän opetti orakkaat ja lampaankäävät. Isä neuvoi, mistä löytyvät leppärouskut ja voirouskut.
Nykyisin taitaa hänen sienikorissaan olla ennen muuta kanttarelleja ja niitä suppilo- ynnä muita vahveroita sekä herkkutatti tai pari sellaista.
Voitatti on kuitenkin vielä se suosikkisieni, vaikka ei siitä oikein tahdo sekasienisalaatti syntyä. Sekasienisalaatti on parasta, mitä sienimätäs voi tarjota. Siinä rouskut, ne maitosienet ovat ehdoton osa ja haperot ynnä muut kiinteämaltoiset sienet. Leivän päälle mieluisin on riputeltu voissa sipulin kera kuullotettu kanttarellisilppu ja sama sopii kermaisaan sienikeittoon ja kastikkeeseen.
Sienikori on syksyisin maalla asuvan, nyt jo köyryselkäiseksi torpan ukoksi kutistuneen matorouskutatti-tuntijan monipuolinen aarrearkku, jota ei tarvitse edes kaukaa etsiä.
Sota oli päättynyt muutama vuosi sitten. Torpan ukk oli silloin vielä nuori , teiniiässään vasta. Hän hinkui metsiin. Hänestä tulisi metsänhoitaja. Sen hän oli päättänyt jo koulupoikana. Isä kyllä varoitteli, että se on katoava ammatti. Osasi jo silloin arvata, mitä tulevaisuus tuo.
Eihän Asko sitä uskonut. Hän piti päänsä. Hän aloitti ajatustensa toteuttamisen menemällä savottaan töihin. Savotta oli suuri työmaa valtion metsätyömaalla. Miehet asuivat isossa metsäkämpässä, joka oli Majajärven rannalla.
Se oli tyypillinen metsäkämppä, iso tupa, joka oli täynnä kerroslavereita. Jokaisella miehellä oli oma lavansa ja pieni kaappi sen vueressä. Ikkunan edessä oli pitkä pöytä ja penkit sen kahta puolta.
Viereisessä kamarissa asui kämppäemäntä, joka ruokki miehet ja tarjosi ne välttämättömät kahvinplöröt. Kämppäemännän työmaa oli tuvan vieressä olevassa keittiössä, jonne miehillä ei ollut asiaa.
Koko suuren hirsikämpän toisessa päässä oli työmaatoimisto. Se oli työnjohtajan valtakunta. Hän oli titteliltään metsäteknikko. Sinne suunnisti myös ukkoherra, metsänhoitaja, joka piti tapanaan käydä työmaatarkastuksillaan. Toimiston vieressä oli työnjohtajan asuinhuone.
Työmaa oli suuri. Kaadettavat tukit leimattiin ja tehtiin hakkuuarvio sen mukaa, mitä iso vanerilevy kertoi. Sille kirjuri kirjasi tukkimiehen kirjoituksella kaikki kaadettavat tukit koon mukaan. Jokainen tukki merkittiin pisteenä tai viivana vanerilevylle. Jokainen neliö risteineen kertoi siinä olevan 10 kappaletta tukkeja. Neilio oli omassa sarakkeessaan, jossa kaikki tukit olivat yhtä isoja kooltaan. Leimausporukka huusi kukin leimaamansa tukin koot, jotka he mittasivat sekä pituudeltaan että paksuudeltaan. Kirjurilla piti kiirettä.
Vanerilevyn tallensi työnjohtaja, joka palstoitti leimikon niin, että jokaiselle savottamiehelle tuli suunnilleen samanarvoinen hakkuala.
Hakkuun päätyttyä oli vuorossa hakkuualan raivaus. Se savotta sisälsi metsänpohjan siistimiset. Latvat ja oksat oksittiin ja oksasilppu jäi lannoitukseksi seuraavaa kasvukautta varten. Hakkuun jälkeen ei metsä saanut jäädä lapipääsemättömäksi ryteiköksi. Haikeana torpan ukko nyt katselee metsänpojjia hakkuiden jälkee. Ei sinne ole enää kellekkään menemistä. Sellainen risusavotta siellä odottaa turhaan raivaajaansa.
Kolmas savotta, jossa tuleva metsänhoitaja teki harjoittelunsa, oli taimikon harvennus. Se tehtiin, että kasvussa oleva taimikko saisi riittävästi valoa ja tilaa kasvattaa suoria ja terveitä puita.
Toiveikas nuori mies sai tutustua kamppäelämän iloon ja vaatimattomuuteen. Hän oppi rakentamaan sippiviulun säilykepurkin kannesta ja pokasahan kiristysteräslangan säikeestä. Sitä soittelemalla saatoi ansaita tupakkarahat, kun tili oli jo syöty tai juotu. Rahaton oli sipissä.
Kämpällä saunottii joukolla, kun kerran asuttiinkin joukolla samoissa tiloissa. Sauna oli samalla se terveystarkastus, joka silloisella Majajärven savotalla oli käytössä.
Jokainen uusi tulokas pantiin kokeeseen. Pöydälle pistettiin jono markan kolikoita ja siitä yritettiin huiskasta pois mahdollisimman monta. Jokainen yritti tietysti saada enemmän kuin toinen ja siksi sitten miehuuskalu piti saada mahdollisimman isoksi. Hävinnyttä lohdutettiin kyllä sitten, että kyllä sinä tuollakin pärjäät. Pääasia oli, että jokainen kämpässä tiesi, ettei tulokasta tarvinnut karttaa ainakaan salaisen vaarallisen taudin vuoksi.
Metsäkämppäsavotat eivät sitten kuitenkaan auttaneet tulevaa nuorta metsuria. Ei häntä hyväksytty metsänhoito-oppiin. Ammatti muuttui, mutta nuokin vuodet rikastuttivat nykyisin jo torpan ukon nimen saanutta muistoilla, joita on hauska kertailla metsätorpan tantereilla.
Vesakko kasvoi komeana aina Juhannuksen aikaan, Silloin mentiin vesakkoon vesureita heiluttamaan. Keskenkasvuinen puun alku kellistyi yhdellä huitaisulla ja tiheäksi kasvanut vesakko avautui harvennetuksi taimikoksi, jonka välistä auringossa kimaltelevat pienet rannan laineet välkkyivät iloisesti.
Vesakko raivattiin aina joukolla. Siinä olivat mukana niin pojat kuin tytötkin. Vesakosta syntyivät koko tulevan vuoden saunavastat, joita kilvan sidottiin ja ylpeiltiin siisteillä pannoilla sekä ripustus-riksuilla. Isä sitoi aina kauneimmat vastat. Saunavastat piti tehdä aina Juhannuksen aikaan. Silloin niissä pysyivät lehdet parhaiten kiinni. Toinen tärkeä syy oli Juhannuksella vesomisessa. Silloin vesottu alue ei tehnyt heti uutta vesottavaa entisen tilalle.
Äiti teki kerppoja lampaille ja lehmille tulevaa talvikautta varten ja ritvakoista koivuista syntyivät samalla luudat pihapolkujen ja rappujen lakasemista varten lumen tuloa odottamaan.
Äiti sai keittiöönsä myös uudet hyvältä tuoksuvat koivunvarpu-vispilät, joilla sopi sitten pistellä uunissa kypsyvää kahvikakkua ja todeta sen kypsyysaste. Vispilää varten piti oksa kuoria ja Juhannuksen aikaan se oli helpointa. Kuori irtosi vaivatta.
Osa vesotuista oksista kelpasi myös lehmien parsien kuivikkeiksi. Ne korvasivat sen olkikuvon, jolle oli muutakin käyttöä. Olkikuvothan olivat parhaita matrassien täytteinä. Niitten päällä oli turvallista kelliä. Oljet vaihdettiin aina uusiin niiden nahistuessa ja murentuessa silpuksi.
Harva nykyajan lapsista saa enää tuntea sitä iloa, miltä tuore olkikupo matrassin sisällä tuoksuu. Sen tuoksukin jo on unettava ja se painaa silmät kiinni huomaamatta. Sitä tuoksua kaipaa varmasti vielä nykyisinkin moni vanhempi ihminen, joka on saanut oman lapsuutensa nukkua olkikuvolla täytetyn patjansa päällä.
Torpan vanha himmeli, joka ripustettiin tuvan orteen Joulun tuloa koristamaan, on murskaantunut vuosien aikana käyttökelvottomaksi ja kadonnut kompostin kätköön.
Sen teki aikoinaan torpan iloinen sinisilmä-emäntä, joka eli nuoruutensa kukoistuskautta. Oikeat ruisoljet, ne pitkät, suuresta kuvosta valitut, hän oli hakenut Porvoon takaa museokyläksi nimetyn asuntorykelmän myyntipöydältä. Sieltä löytyi silloin vielä kunnon olkikupo, mistä sen kauneimman himmelin sai syntymään.
Torpan emäntä, Pyhän Birgitan mukaan nimensä saanut, nuori naiseläjä oli oppinut tekemään kaikkea kaunista käsillään niin kodin kuin ympäristönsäkin iloksi.
Nyt himmeli on poissa, niin kuin sen tekijäkin. Niiden puuttumista ovella olevaa Jouluaan odottava vanha torpan ukko kaipaa. niin kuin jokaisena Jouluna aikaisemminkin.
4H-kerho oli maatalouskerho, johon kutsuttiin mukaan kaikki Suomen lapset, jotka vain pienenkin maatilkun löysivät ikiomaan käyttöönsä. Se saattoi olla äidin ryytimaan vieressä tai isän pellon kulmassa tai sitten sitä varten jostain lähinaapurista saatu muutaman neliön alue multapohjaista maata.
Se oli se kerhopenkin paikka, jossa piti saada porkkana itämään, nauriit nousemaan ja pullistumaan. Jos siihen mahtui lisää, niin siihen saattoi kylvää rivin herneitä, joiden palkoja oli kiva sitten syyskesällä käydä omasta penkistä napostelemassa.
Maatalouskerhot levisivät koko maahan. Se oli silloin ennen, kun torpankin ukko oli vasta kouluiässä. Kaikkein innokkaimpia olivat kirkonkylän pojat ja ennen kaikkea tytöt, jotka eivät maalaisserkkujensa tavoin olleet joutuneet porkkanapenkkien kitkemiseen kotipellolla kyllästymiseen asti.
Oma kerhopenkkinsä oli Askollakin, siinä isän porkkanapenkin vieressä. Ei se yhtä huoliteltu ollut, kuin isän porkkanapenkki. Isä oli sen tehnyt tarkkaan sopusuhtaiseksi ja kulmikkaaksi, haravalla tampannut jopa penkin reunatkin suoriksi ja porkkanantaimirivit nousivat viivasuoraa linjaa myöten kuin marsalkan sotilasrivistöt.
Kerhopalsta tarkastettiin, kerhoneuvoja kiersi kaikki kerhopalstat ja neuvoi, mitä seuraavaksi kannattaisi tehdä. Se oli sitä aiakaa, kun maata sodan jälkeen rakennettiin ja elettiin kaikella tavalla säästökuurilla.
Omavaraisuus oli päivän pääasioita ja siihen totutettiin lapsetkin näin kouriin tuntuvalla tavalla. Ei se tekisi pahaa, vaikka samoja oppeja jaettaisiin vielä tänäkin päivänä. Ne opit eivät koskaan unohdu ja tärkeitä ne ovat vielä tänäänkin.
Tämä kirja on neljän niteen sarja, joista jokainen osa kuvaa omaa vaihettaan. Lue se kokonaan tästä linkistä: [pdf].
Olen yksi raita neliniitisessä sukuryijyssämme, jonka kudelmat yltävät ajassa 500:n vuoden taakse, kauteen jolloin Ruotsin kuningas Kustaa I Vaasa patisti meitä juuri ja juuri katolisiksi kastettuja savolaisia uuteen Martti Luhterin keksimään uskontoon, joka salli kuninkaalle kirkon keräämien suurten rikkauksien haltuun oton.
Elämä on lahjoittanut minulle uskomattoman rikkaan taipaleen kuljettavakseni. En yritäkään tässä kirjassa rakentaa täydellistä kuvaa siitä kaikesta. Olen tähän poiminut vain eräitä otteita pitkältä taipaleelta, niitä jotka minusta ovat tuntuneet tärkeiltä aktiivielämäni vaiheilta. Olen koonnut tähän tarinaani myös jonkin verran tietojani esi-isistäni, neljän isovanhempani suvuista ja heidän sukujensa menneisyydestä.
Linna Espanjassa oli aikoinaan unelmoinnin symbooli. Se oli jotain saavuttamatonta ja autuuden tuovaa asiaa, mistä saattoi uneksia ja haaveilla syksyn rapaisilla poluilla ja lopputalves loskan peittämillä kujilla.
Tänään siitä haaveesta pystyy jo monikin tekemään totta, jos hennoo lähteä pois tutuilta tantereilta kauas eroon ystävistään ja suvustaan.
Edessä on kaikki uutta ja odottamatonta. Jos silloin käpertyy vain oman itsensä seuraan, huomaa pian olevansa irrallaan kaikesta kotoisesta ja varmasta.
Se on vaara, joka vaanii, mutta se on kohdattava ja luotava itselleen varma pohja tulevaisuutta varten. Vasta sitten voi tehdä totta haaveestaan ja nauttia siitä vapautuneesti.
”Linna Espanjassa” | ”Linnan puisto" |
Aamuaurinko nousee | ”Paikka auringossa” |